Pian sen jälkeen, kun hyväntekijä Pamela Joyner ja hänen aviomiehensä Fred Giuffrida, riskipääomasijoittaja, alkoivat kerätä merkittävää afroamerikkalaisen taiteen kokoelmaansa, kävi selväksi, että seinätilasta tulisi pian pulaa. Sen sijaan, että he olisivat murehtineet asiasta, he päättivät olla antamatta sen estää heitä toteuttamasta historiaa mullistavaa hanketta.

Presidio Terracella – yhdessä San Franciscon historiallisimmista asuinalueista – sijaitseva pariskunnan nelikerroksinen koti on täynnä lattiasta kattoon ulottuvaa lähes 150 teosta jatkuvasti kasvavasta yli 400 teoksen kokonaisuudesta. Viisitoista vuotta sitten, kun he ostivat vuonna 1909 rakennetun uusgeorgiaanisen asunnon, Joyner palkkasi paikallisen arkkitehdin Dan Phippsin uudistamaan 930 neliömetrin kokoisen talon rungon. He palkkasivat myös Houstonissa asuvan suunnittelijan Philip Sheffieldin auttamaan sisustuksen virtaviivaistamisessa. "Se, millä istumme kotona, riippuu nyt siitä, mitä seinillä roikkuu", Joyner sanoo. "Minusta tuntuu, että sisustan jatkuvasti uudelleen, lähinnä siksi, että minun on päästävä eroon huonekaluista tai järjesteltävä ne omituisesti uudelleen." Hän havainnollistaa ongelmaa huomauttamalla, kuinka monet sängyistä on sijoitettu ikkunoita vasten arvokkaan seinätilan vapauttamiseksi.

”Voidaan myös sanoa, että muutamat teokset eivät yksinkertaisesti sovi fyysisesti taloon”, Giuffrida lisää. ”Mutta tämä koti on osa missiotamme, joten olemme yrittäneet saada tänne edustuksen kaikista taiteilijoista.” Missionamme on ollut tehdä suuntaa-antava korjaus, joka avaa taidehistorian kaanonin värillisille taiteilijoille, jotka on jätetty huomiotta tai jotka kaipaavat asianmukaista kontekstualisointia. ”Jos olit transformatiivinen taiteilija, joka sattui olemaan musta ja joka suljettiin pois rotusi vuoksi, se on määritelmä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ongelmasta, joka on korjattava”, selittää Joyner, joka on San Franciscon modernin taiteen museon, J. Paul Getty Trustin, Chicagon taideinstituutin ja New Yorkin modernin taiteen museon edunvalvoja.

Vuonna 2016 heidän takaa-ajoistaan ​​tehtiin runsas dokumentti Neljä sukupolvea: Joyner/Giuffridan abstraktin taiteen kokoelma (Gregory R. Miller & Co.), jota on sittemmin päivitetty lisäämällä siihen useita uusia teoksia. Kirja toimi johdantona kiertävälle näyttelylle ”Solidary & Solitary: The Joyner/Giuffrida Collection”, joka debytoi seuraavana vuonna Ogden Museum of Southern Artissa New Orleansissa. Myöhemmin se matkusti neljään muuhun instituutioon ennen kuin palasi kotiin viime vuoden lopulla.

1990-luvun lopulla, kun Joyner aloitti keräilyn, hän tutustui ensimmäistä kertaa mustaan ​​abstraktioon, ja sekä sen kerronta että estetiikka olivat kiehtovia. ”Tavattuani taidehistorioitsija ja kuraattori Lowery Simsin ymmärsin, että oli olemassa ongelma, johon oli puututtava, joten aloitin urani tässä genressä”, hän muistelee. Kymmenen vuotta sitten Joyner ja Giuffrida alkoivat laajentaa kokoelmiaan kattamaan koko afrikkalaisen diasporan, ja viimeisen vuoden aikana he ovat alkaneet keskittyä erityisesti afrobrasilialaisiin taiteilijoihin. ”Brasilia on niin monimutkainen yhteiskunta, joka pitää itseään post-rodullisena, mutta siellä on niin paljon värillisiä taiteilijoita, joita ei ole koskaan pidetty osana valtavirtaa – Rubem Valentim ja Emanoel Araujo ovat kaksi tällaista kosketuspistettä meille.”

Valintaprosessin osalta heillä on kyse tieteellisestä työstä. ”Olemme myös ajan myötä oppineet, ettei pelkkä taiteilijan töiden kerääminen riitä – halutaan valita heidän parhaat työnsä”, Giuffrida selittää. Maaliskuussa SFMOMA – yksi heidän tarkkanäköisen työnsä edunsaajista – ilmoitti Joynerin ja Giuffridan merkittävästä 31 teoksen lahjoituksesta Jordan Casteelin maalauksen pitkäaikaisen lainan lisäksi. Aurora, joka ilmestyi Voguen syyskuun numeron kansi viime vuonna.

Kokoelmassa on nyt edustettuna kokonaisia ​​urakehityskaaria, mukaan lukien Sam Gilliamin, Frank Bowlingin, Norman Lewisin, Leonardo Drew'n ja Jack Whittenin – sekä nuorempien taiteilijoiden, kuten Casteelin ja Kevin Beasleyn. ”Olohuoneessamme istuessasi koet kattavan tarinan Jack Whittenistä”, Joyner huomauttaa. ”Minulle se osoittaa, minkä toivon erityisesti taiteilijoiden tunnustavan rakkaudella tehdyksi työksi. Meiltä on kestänyt hyvin monta vuotta koota tämä tarina, ja olemme innoissamme siitä.”

Joyner elehtii leveästi seiniä kohti ja pohtii ympäristöään. ”Olemme vain tämän työn väliaikaisia ​​​​isäntiä, ja oletamme, että jokin osa päätyy museoon, ja se on säilytettävä asianmukaisesti. Joten taide ohjaa kaikkea – jopa tuoleja, joilla istumme.”